Irja Kilpeläinen (1911–1999) uudisti suomalaisen sairaalasielunhoidon 1960-luvulla. Hän haki tietoa ja virikkeitä Yhdysvalloista, missä hän opiskeli stipendiaattina 1960–1961. Kilpeläinen sai tärkeimmät vaikutteensa epäsuorasti ja itsenäisesti Carl Rogersilta, joka oli Yhdysvaltain tunnetuin psykoterapeutti ja kehitti asiakaskeskeisen ei-ohjaavan terapiamenetelmän.

Kotimaahan palattuaan Kilpeläinen alkoi soveltaa Yhdysvaltain-oppejaan käytäntöön. Hän työskenteli sairaalateologina psyykkisesti sairaiden parissa Helsingissä, mutta sai myös erilaisia koulutustehtäviä. Kilpeläinen omistautui työhönsä kokonaisvaltaisesti. Hän oli myös taitava kirjoittaja ja karismaattinen luennoija, joka sai muut sairaalateologit ja erityissielunhoidon vaikuttajat laajalti puolelleen. Kirkon sairaalasielunhoidossa ruvettiin painottamaan potilaskeskeisiä keskusteluja, mihin hänellä oli ratkaiseva vaikutus.

Keijo Karvonen käsittelee kirkkohistoriallisessa väitöskirjassaan alkuperäislähteiden pohjalta Irja Kilpeläisen työtä ja vaikutusta 1960-luvulla. Esille nousevat muun muassa Kilpeläisen uraauurtava pastoraalitutkielma vuodelta 1966 ja hänen lähimmäiskeskeisen sielunhoidon oppaansa Osaammeko kuunnella ja auttaa vuodelta 1969.

Tekijä lähestyy tutkimuskohdettaan monipuolisesti. Hän kiinnittää asiaankuuluvaa huomiota 1960-luvun yhteiskunnallisen rakennemuutoksen heijastuksiin kirkossa. Kilpeläisellä oli herätyskristillinen tausta, mutta hän irtautui siitä ja samastui uuskansankirkollisten vaikuttajien ajattelutapaan. Tutkimuksessa yhdistyvät henkilöhistoriallinen ote ja luterilaisen kirkon yhden uuden työmuodon tarkastelu.