Mipi Ii tarttuu pyyteettömästi kaikkiin vaarallisiin töihin, joihin toiset eivät kykene. Hän on yksi altruista ja ylpeä siitä. Joskus tehtävät ylittävät kestokyvyn, ja silloin Mipi Ii irrottautuu tilanteesta ja ajattelee jotakin kaunista. Jos sellaista ei lähistöllä ole, Mipi kuvittelee kiipeävänsä katsomaan Orionin vyötä. Vähitellen Mipi huomaa tehtäviensä muuttuvan. Hänestä tuntuu, etteivät ne enää hyödytä ketään; altruna olo tuntuu turhalta. Koko järjestelmä tuntuu olevan hajoamassa.

Maarit Verronen pohtii uusimmassa romaanissaan isoja globaaleja kysymyksiä allegorisen tarinan kautta. Hän kysyy, mitkä ovat tavallisen ihmisen mahdollisuudet tehdä edes pieniä rakentavia tekoja maailmassa, jossa oman edun tavoittelu uhkaava jyrätä kaiken inhimillisen ja kauniin.