Tähän väitöskirjatutkimukseen kuuluvissa kuudessa artikkelissa tutkitaan rikoslain 39 luvun velallisen petoksen ja velallisen epärehellisyyden tulkintakäytäntöä keskeisen oikeuskirjallisuuden, lain valmistelutöiden sekä erityisesti korkeimman oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta. Artikkeleista saatuja tuloksia rikoslain ulkopuolisen lainsäädännön vaikutuksesta velallisen rikosten tulkintaan käytetään tutkimuksen johdanto-osassa, jossa analysoidaan velallisen petoksen tunnusmerkistöä ja siinä käytettyä lainsäädäntötekniikkaa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta.

Konkurssi-, velkajärjestely- ja yrityssaneerauslainsäädännön itsekriminointisuojaa ja velallisen tietojenantovelvollisuutta koskeva sääntely ehdotetaan yhtenäistettäväksi ulosottokaaren vastaavan sääntelyn kanssa. Tutkimuksessa esitetään uutta velallisen petoksen rikossäännöstä, jossa viitataan ehdotettuihin velallisen tietojenantovelvollisuutta koskeviin säännöksiin. Ehdotetun rikossäännöksen sanamuodossa korostetaan velallisen tietojenantovelvollisuuden rikkomisen rangaistavuutta. Muutokset selkeyttäisivät velallisen rikosvastuuta. Ne myös turvaisivat nykyistä sääntelyä paremmin sekä velallisen itsekriminointisuojan että velkojien oikeuden tehokkaaseen täytäntöönpanoon ja omaisuuden suojaan.