Urho Kekkonen ja Veikko Vennamo seurasivat rouvineen yhteisessä aitiossa Neuvostoliiton puna-armeijan kuoron esitystä Ruotsalaisessa teatterissa. Perhetapaamisessa Urho kiikutteli polvellaan Veikon Pekka-poikaa. Viettivätpä kaksi maalaisliiton huippupoliitikkoa yhteisen juhannuksenkin Aavasaksalla.

Kekkonen ja Vennamo olivat 1950-luvun alussa maalaisliiton suosituimpia poliitikkoja, joita puolue käytti tähtiesiintyjinään eri puolilla maata. He tekivät yhteisiä puhujamatkoja.

Kekkosen hallituksen ministerinä Vennamo oli tekemässä Kekkosesta presidenttiä 1956. Vahvan miehen siirtyessä sivuun päivänpolitiikasta näytti maalaisliittoon avautuvan tilaa toiselle vahvalle miehelle, joka myös oli asettanut tavoitteekseen presidentin viran. Toisin kävi.

Kekkosen ja Vennamon välit viilenivät ja Vennamo ajautui sivuraiteelle puolueessa. Vuonna 1959 hän perusti Suomen pientalonpoikien puolueen. Kahta vuotta myöhemmin hän oli Honka-liiton avaintoimijana syrjäyttämässä Kekkosta. Kekkonen yritti Vennamon mukaan saada hänet palaamaan maalaisliittoon, mutta turhaan. Alkoi julkisen vihanpidon aika. Mitä oli tapahtunut?

Vennamo koki olevansa Kekkos-diktatuurin vanki. Kekkonen piti Vennamoa poliittisena huijarina, jolla ei totuutta ole edes sanakirjassa.

Valtiotieteiden tohtori Seppo Keräsen kirja on arkistolähteisiin pohjautuva kertomus Kekkosen ja Vennamon taistelujen vuosista. Mistä kaikesta oikein oli kysymys? Miksi puolueveljistä tuli leppymättömät vihamiehet? Ja mitä siitä seurasi Suomen politiikalle?