Näin alkaa Johanna Pyrrön hieno romaani:

Pimeä käärii Pohjanmaan lakeudet syliinsä. Valot talojen ikkunoissa sammuvat yksi toisensa jälkeen. Muutaman sinnikkään hehkulampun kajo tunkeutuu ulos auraten vanan usvaan, joka nousee peltoja halkovista joista. Yksi näistä valoista, puolitoistakerroksisen talon makuuhuoneen sälekaihdinten takaa, paljastaa yölliselle kulkijalle äidin ja pienokaisen.

"Teos lohduttaa erityisesti niitä äitejä, jotka ovat ratkeamaisillaan öiden valvomiseen ja siihen, että pitäisi vain jaksaa ja jaksaa. Arjen kuvauksessa on tarkkuutta ja lämpöä: lukija suorastaan tuntee vaipanvaihtojen ja röyhtäisyjen aistivaikutukset, vatsan vellomisen ja lapsen ihon äidin rintaa vasten. Viiltävä synnytyskuvaus on romaanin dramaattinen huipentuma." — Liisa Enwald