He kuulivat ulapalta kevyttä solahtelua. Kuulosti siltä kuin kirjaa olisi selailtu. Tai kuin joku olisi kahlannut siellä paljain jaloin, varpaisillaan, etsinyt jotain. Mutta ei siellä ketään ollut. Laina tiesi, että siellä oli vain kaartuva kiviröykkiö, vedenalainen matalikko, jonka yli mainingit eivät päässeet murtumatta. Ja vesi oli kylmää! Niin kylmää, että siinä kajahti lasinen sointi.

Sota on ohi, mutta rintamalta palannut mies elää sitä vielä painajaisissaan.
Kaikki on aloitettava alusta. Avioliittokin.
Pienen tilan arki järven rannalla on loputonta taistelua paremman huomisen puolesta. Työtä on, mutta niin on haaveitakin. Luonto elää ja hengittää kasvavan perheen ympärillä tuoreena ja omaperäisenä, tapahtumiin osallisena.
Se on Lainan kirjoittamisenkin ehto.

Perheenäidin selviytymistarina avaa näkymän suomalaisen yhteiskunnan kehittymiseen sotien jälkeen. Samalla se on puheenvuoro perhearvojen sekä kristillisen uskon ja toivon puolesta.
Jatkoa romaanille Toivo.