Klassikko, joka soi ja soi.

Viihteellistynyt romantiikka piti musiikkia tunne-elämän kuvastimena, korvikkeena tai kantajana. Prahalaissyntyinen Eduard Hanslick (1825–1904) kyllästyi sävellysten riippumattomuutta loukkaavaan näkemykseen. Musiikin pitää olla musiikkia. Vasta toissijaisesti se kenties huokuu tai heijastaa jotain ei-musiikillista. Wagnerin ymmärtäjänä aloittanut Hanslick sukelsi tunnekuohuja syvemmälle. Musiikille ominaisesta kauneudesta (1854) teki hänestä Wienin yliopiston musiikkitieteen professorin ja alan tutkimuksen pioneerin. Sittemmin musiikkia on jälleen romantisoitu tunteen kaiuttajaksi. On aika palata Hanslickiin. Tämä kirja on jokaisen partituuripirkon ja nuottiniilon, kaikkien konserteissa ramppaajien ja ämyrien huudattajien pakollinen perusteos.

Katso näytesivuja teoksesta kustantajan verkkosivulta.