Väitöskirjan aiheena on Ilmatähystyspalveluksesta alueelliseen ilmavalvontaan : Suomen ilmavalvonnan kehittäminen 1930–1942. Tutkimus keskittyy ilmavalvonnan ja sen yhteistoiminnan kehittämisen vaiheisiin ja taustatekijöihin. Tutkimuksessa osoitetaan, että ilmavalvonnan kehittämiseen vaikuttivat ilmauhka, käytössä olleet resurssit, ilmavoimien käyttöperiaatteissa tapahtuneet muutokset ja yhteistoimintaosapuolien tarpeet.

Tutkimuksesta ilmenee, että useissa aikaisemmissa tutkimuksissa esitetty tulkinta douhetismin ja defensiivisen ilmapuolustuksen välisestä vastakkainasettelusta 1930-luvun Suomessa ei ole kestävä, vaan vastakkain olivat ennemminkin hyökkäävän ja defensiivisen ilmapuolustuksen koulukunnat. Tutkimustulokset osoittavat, että Suomen ilmavalvontaa ei muodostettu improvisoimalla, vaan sitä kehitettiin verrattain systemaattisesti. Ilmavalvontahenkilöstön, pääasiassa lottien, varaaminen läheltä heidän suunniteltuja sodan ajan sijoituspaikkoja mahdollisti joustavan koulutuksen ja yllätyshyökkäyksen uhkan edellyttämän korkean perustamisvalmiuden. Tutkimustuloksista ilmenee, että alueellisen ilmavalvonnan alasajoon vuoden 1942 lopulla johtivat niin hyökkäyssodankäynnin ja valloitettujen alueiden valvonnan asettamat vaatimukset kuin hävittäjien tukemisen painottuminen ilmavalvonnan tehtäväkentässä.