Ludwig Wittgensteinin kerrotaan todenneen, että on vaiettava siitä, mistä ei voi puhua. Näissä kirjoissa puhutaan juuri siitä, mistä on vaiettu 1700 vuotta. Kristilliset kirkot ovat 300-luvulla kiinni lyötyjen dogmiensa vankeja. Ainoat, joilla olisi tietoa keskustella avoimesti kristinuskon perusasioista, kuuluvat papistoon, joka on virkavalassaan vannoutunut pitämään kiinni dogmeista. Jeesus Nasaretilaisen persoonaa tarkastellaan lähinnä dogmien läpi, kun tulisi tarkastella dogmeja Raamatun tekstien valossa. Paavali loi roomalaiskirjeessään uskonvanhurskausopin, josta on tullut luterilaisen opin peruspilari. Samalla on suurelta osin unohdettu Jeesuksen opetus - se mitä Hän meiltä edellytti. Pelastuminen pelkän uskon varassa on rusinoiden noukkimista pullasta. Ihmisen elämällä Jumalan luomana on tarkoitus. Ateistisen materialismin mukaan olemme vain alkeellisista aminohapoista vuosimiljoonien kuluessa sattumanvaraisten mutaatioiden seurauksena syntyneitä limanuljaskoita, joiden minätietoisuus on pelkästään aivoissa tapahtuvien kemiallisten prosessien aikaansaaman sähköisen toiminnan luomaa harhaa. Kun virta katkeaa, on edessä finito, the end. Optimistina näen lähtiessäni mieluummin silmissäni tekstin "next level" - mitä se sitten tarkoittaakaan. Minulle usko on kartta ja kompassi elämän tutkimattomissa viidakoissa. Mutta usko pitää saada mahtumaan niihin raameihin, jotka myös ihmisjärki kykenee käsittämään. Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla: "Credo ut intelligam" - "Uskon jotta ymmärtäisin". Usko ja järki ovat molemmat Jumalan antamia, siksi ne eivät voi olla ristiriidassa. Tuomas alisti järjen uskolle. Mutta nykyihmisen on helpompi löytää uskosta sellainen kokonaisuus, joka mahtuu ymmärrykseen. Näissä kirjeissä olen omalta kohdaltani yrittänyt löytää tuota symbioosia. Saako maallikko ottaa kantaa uskon totuuksiin? Kun papisto ei voi dogmeihin puuttua, on maallikoiden se tehtävä. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin - Jumala minua armahtakoon!