Keski-ikäinen nainen valvoo koomaan vaipuneen äitinsä vierellä, ja päättää kertoa kaiken, mistä ei koskaan voinut äidilleen puhua. Kuinka äidin valta tyttäreen jätti tälle mysteeriksi, kuka hän itse todellisuudessa on. Kuinka äidin estelyistä huolimatta tytär silti kaipaa isäänsä, jota hän ei koskaan saanut tuntea. Ja kuinka nyt, kun äitiä ei kohta ehkä enää ole, tytär ei tiedä, saako hän tuntea surun lisäksi myös helpotusta.

Vuosia myöhemmin toisessa kaupungissa ja toisessa maassa suru kohtaa naisen uudelleen, tällä kertaa oman sairauden kutsumana. Kuolevaisuuden kohtaamisessa hän turvautuu kirjoittamiseen ja olemassaolonsa tallettamiseen sanoihin. Vaikka nainen on saanut elämältä jo paljon, päättää hän matkustaa vielä kerran, vaikka se tarkoittaa hyvästien jättämistä kaikelle, mitä hän on oppinut vuosien aikana rakastamaan.

Surukirjeitä on tunnustuksellista ja päiväkirjamaista sävyä käyttävä romaani, joka kertoo surusta sekä oman että läheisen kuoleman kohdatessa. Samalla se muodostuu rakkauskirjeeksi elämälle.