Aiemmin mm. pakinoitsijana kunnostautunut Petteri Hakkarainen (s. 1967) on tehnyt miehen työn: hän on lukenut Kalevalan syvääkin syvemmältä ja kirjoittanut sen huikaisevat tarinat nykykieliseksi, humoristiseksi ja mukaansa tempaavaksi kokonaisuudeksi. Heksametripoljenta on vaihtunut sujuvaksi proosakerronnaksi, jonka intensiteetti ei katoa hetkeksikään.

Alkuperäisen Kalevalan kauniit runot eivät monellekaan aukene ensi lukemalla, kaikille eivät vielä toisellakaan. Ja vaikka kansalliseepos sykähdyttäisi sellaisenaankin, tuo Väinämöinen, vanhana syntynyt sen seikkailuihin uudenlaista ulottuvuutta. Moneen tarinaan sisältyy tiukallakin analysoinnilla vaikeasti havaittavaa huumoria, jonka Hakkarainen valloittavan avoimella tyylillään tuo teoksessaan esiin.

Romaanin huumori ei millään tavalla häpäise alkuteosta, vaan tämä nauttii ilmiselvästi kirjailijan kunnioitusta. Teoksen ansioksi on katsottava myös se, että aiempaa useammat saavat mahdollisuuden oivaltaa millainen mehevien tarinoiden aarrearkku Kalevala oikeastaan onkaan.